Pilvessä Lofoottien yllä…

Heissan!

Pitää niin paikkaansa se, että mitä kauemmin jotain asiaa lykkää, sitä vaikeampi sitä on aloittaa… Ja myönnettäköön, että kyseinen totuus liittynee tämän blogitekstin aikaansaamiseen. Nyt kuitenkin päätin ryhdistäytyä ja tsekata, että mitäs oikein olenkaan kirjoittanut aiemmin viime kesän Lofoottien kierroksestamme. Tähän mennessä oltiin tultu autolla käsivarren kautta ajaen, yövytty teltassa / kalastajamajassa / kodassa / hiekkarannalla, käyty jo vähän huiputtamassakin ja pyörähdetty Å:ssa. Vähän wippaa päässä, että missäs järkässä näitä juttuja oikein tehtiinkään, mutta tokkopa sillä niin väliä. Näköjään lupasin viime kerralla kerätä tänne kaikki loput huiputukset, joten eiku vaan kiipeilemään sitten!

Reinebringen (448 m) oli kyllä jotain uskomatonta. Ne maisemat ja sinne kiipeäminen, molemmat. Jotenkin aivoni eivät olleet aiemmin ottaneet vastaan tietoa, että tämähän on se huippu, jolta aika monet postikortit ovat saaneet kuvansa. Eikä niitä kuvia välttämättä ole photoshopattu… Jos ne kuvat ovatkin upeita, niin silti tuntuu, että jäävät varsin bliisuiksi oikeaan maisemaan verrattuna. Hyvä, etten kepsahtanut pyrstölleni, kun näin huipulta ensimmäisen maiseman. Ja todellakin hyvä, ettei kepsahduksia tapahtunut, koska huippu oli sen verran kapoinen, ettei pyrstö olisi siihen välttämättä mahtunut.

Sitten… Aika tuppaa multaamaan tuskaisat muistot, joiksi voisi listata kiipeämisosion. Sherpat ovat kyllä rakentamassa portaita huipulle, mutta niitä ei ollut vielä. Paikoittain kiipeäminen oli siis nelivetoa kurassa ja irtosorassa. Ja alastuloa ei välttämättä voinut sanoa helpommaksi. Mutta ongelma saattoi olla vain tämän suomalaisen tasamaan kulkijan oma, koska tavattiin matkalla reippaasti keski-iän ylittäneitä norjalaisia rouvia, jotka vaikuttivat olevan pienellä päiväkävelyllä. Kauankohan ehtivät olla päiväkahvilla ennen kuin me kompastelimme alas… Nitkautin vielä polvenikin alas tullessa ihan viime metreillä ennen maalia, kun olin jo lähes tasaisella maalla. Mutta onneksi uskomukseeni ”telon aina itseäni joka paikassa” liittyy toinen uskomus: ”en koskaan telo itseäni toimintakyvyttömäksi”. Joten kyllähän se polvi tokeni seuraavaan huiputukseen mennessä :D

Reinebringenille vievän polun alussa varoiteltiin irtokivistä ja maanvyörymistä… Reinen kylässä urheiluliikkeen myyjä kertoi reitin olevan ihan helppo. Noh, norjalaisille sitten varmaan onkin sunnuntaikävely…
Just kohta huipulla ja näkymä harjanteen takaa alkaa paljastua…
Reinebringeniltä avautuva maisema oli henkeä salpaava!
Reinebringenillä on kaksi huippua, joista korkeamman jätimme väliin. Se nimittäin vaikutti vaativan muutakin kiipeilyvälineistöä kuin vaelluskengät.
Maisema on näin jälkikäteenkin katsottuna jotenkin epärealistinen. Voiko näin upeeta olla..? Olinko tosiaan tuolla?
Ei tätä maisemaa olisi halunnut jättää… Tuntui, että silmät pullahtavat kohta päästä, kun eivät muuten olisi pystyneet vastaanottamaan tällaista huikeutta :D Alhaalla Reinen kylä.

Edelleenkin olen vähän sekaisin, että missä järjestyksessä mitäkin tehtiin, mutta olen melko varma, että jossain kohtaa oli tarvetta lepopäivälle. Ja lepopäiväksi valikoitui se päivä, kun oli aika kosteaa ja edessä olisi ollut liukkaita kivenlohkareita sisältävä ”polku”. Paikka oli Svolvaergeitalle (”pukinsarvi”) suuntautuva reitti. Reitti huipulle asti olisi vaatinut kiipeilyvarusteita (ja vaikutti liian jännälle muutenkin), joten se oli valikoitunut ulos huiputuslistalta joka tapauksessa. Toni lähti kuitenkin yksinään kokeilemaan, minne asti pääsee ilman kiipeilyvarusteita.

Svolvaergeita häämötti usvan seasta. Sinne kiipeäminen olisi vaatinut kiipeilyvarusteita, osaamista ja rohkeutta, joten siksikin jätettiin tämä kohde ihasteluasteelle.  
Svolvaergeitalle vievän polun alussa oli tämmöinen kiipeilytehtävä. Ja tässä myös korkein kohta, johon kiipesin… Kengät lipsuivat jo tällä pätkällä niin paljon, että edessä päin ollut kivilouhikko ilman kettinkikaidetta ei houkutellut.
Toni löysi retkellään kuitenkin Djevelport:n (= paholaisen portti), vaikka pukinsarville ei päässytkään.  Näyttää riittävän kuumoittavalta tämäkin :-P Kuva: Tonin kuva-arkistot

Ja nyt alkaa loppu häämöttää tässäkin tarinassa. Lofoottien korkein vuori Higravstinden (1146 m) vaati minultakin jo huimauksen sietokykyä… Jälkikäteen olen miettinyt, että mikähän siinä oli, kun en todellakaan yleensä korkeanpaikankammosta kärsi. Ehkä se jyrkkyys ja huono polku käänsi itsesuojeluvaistonappulan päälle. Sekin oli aika jännä tunne, kun kiivettiin pilvien päälle ja alas ei nähnyt. Samalla todella ”wau-fiilis” ja ”kääk-fiilis”. Jos en pitänyt kiinni rinteen sammaleesta vähintään toisella kädellä, tuntui heti, että huojuu ja kaatuu. Tuli jopa semmoinen tunne, että haluan alas täältä, mikä on minun kohdallani todella outoa :D

Polku oli välillä aika olematon ja sen alkuakin etsittiin hyvän tovin verran. Ja jos Reinebringenillä oli nelivetomeininkiä, niin se oli vasta lämmittelyä tätä reissua varten. Oli toisaalta hyvä, että todella lämmiteltiin pienillä huipuilla tätä varten… Äitiä olisi tullut ikävä, jos oltaisiin suoraan tänne tultu. Vaikka taisi kyllä tulla siitäkin huolimatta :D

Polulla alkoi olla jyrkkyysastetta Higravstindenille kivuttaessa. Mielessä alkoi jossain vaiheessa pyöriä, että mitenköhän täältä tullaan alas… Kuva: Toni T.
Aurinko alkaa taas paistaa… Koska ollaan kohta pilvien yläpuolella.
Sitten todellakin olemme pilvien yläpuolella omalla huipullamme ja näemme vain muita huippuja pilkistämässä pilvimassasta. Huh, rupeaa jännittämään taas, vaikka istun tukevasti kotisohvalla puolen metrin päästä lattiasta…
Pilvien päällä. Sanattomaksi veti. En tiedä sitten, johtuiko enemmän huikeasta näkymästä vai ”kaadunko alas vuorelta”-paniikista :D
Pilvien läpi takaisin alas ja jo alkaa korkeanpaikan jännäyksetkin helpottamaan, huuh.

Sen pituinen se Lofoottien osalta. Sieltä jatkettiin pienten mutkien, kuten…

Gorsabrua:

…ja kolmen valtakunnan rajapyykin (eli myös Ruotsissa pyörähdettiin…):

…kautta takaisin kotio. Kahdesta viimeksi mainitusta saisi varmaan kirjoitettua taas omat tarinansa. Ainakin niin paljon oli kuvia tallessa noistakin kierroksista.

Lofoottien reissun laitan kyllä omalla reissu-rankingillä kärkikastiin. Uskomaton reissu. Ja kuinka paljon ehdittiin tehdä reilussa viikossa… Wou. Sääolosuhteetkin olivat meidän puolellamme, Lofooteilla taisi kerran vähän ripsaista vettä. Pelkkä ajomatka Lofooteilla oli jo huikeaa maisematykitystä.

Kiitos matkakumppaneille, Saara ja Toni! Ja kiitos lukijoille mielenkiinnosta! Kohti uusia seikkailuja… Ja kenties uusia blogikirjoituksiakin, mutta enää en lupaa mitään… :)

Lämmintä, aurinkoista ja aivan mahtavaa kesää kaikille!

Suomikin on kaunis <3 Tämä kuva Kilpisjärveltä kolmen valtakunnan rajapyykin reitin alusta.

Artikkelikuva: Higravstindeniltä. Omaa kuvatuotantoa.

Muut kuvat: Omia, jollei muuta mainittu.