Viime kerralla sain lopultakin sen Kevon stoorin kerrottua, mutta tästä ”parhaasta lomasta evö” on silti vielä jotain kertomatta… Nimittäin muutama päivä lapissa temuamisen jälkeen lähdin suosikkimaahani tekemään suosikkitekemistäni (tiesin jo ennen lähtöä, että siitä suosikkitekemisestä tulee suosikkitekemistäni). Tämä suosikkien yhtälö vaikutti varmasti juuri tämän loman sijoittumisessa lomien kaikkien aikojen top first -listalla ensimmäiseksi. Kieltämättä Nepalin reissu edellisellä lomalla oli sekin aika kova kilpailija, mutta kotiin palaamisen jälkeinen sitkeä flunssa vaikutti tässä kisassa sen suoritukseen heikentävästi.
Viime keväänä satuin huomaamaan Mandala Travelin nettisivuilla, jälleen kerran, surffatessani, että kappas vain, Mandalalla on myös via ferrata -vaellus Dolomiiteilla Italiassa. Ja sattuipas olemaan vielä sellaiseen aikaan, että minulla oli lomaa. Via ferratalle oli tarkoitus lähteä kaveriporukalla jo pari vuotta aiemmin, mutta yhtäkkiä reissun ajankohta ei sitten sopinutkaan kellekään. Ja mielessä oli siitä lähtien ollut, että kyllä vielä jonain päivänä sinne on päästävä… Heti Nepalissa tärähtämisen jälkeen päätin, että ”jonain päivänä” on 29.8.2015. Silloin lähdin Mandalan ryhmän mukana Dolomiiteille.
Valmistautuminen via ferrata -vaellukselle oli melko kevyt verrattuna Nepalin reissuun. Muutenkin koko kesä meni enimmäkseen miettiessä Kevon reitin vaelluksen varusteita, koska se oli joka tapauksessa ensimmäinen ”oikea” vaellukseni. Ehkäpä kuitenkin Nepalin ja Kevon varusteiden pakkaamisen yhteisvaikutuksesta olin Italiaan lähtiessä pakannut suurin piirtein kaiken tarvittavan käsimatkatavaroihin. Ja kun sitten puolen ryhmän matkalaukut, mukaan lukien omani, olivat jääneet jonnekin matkan varrelle Helsingin ja Venetsian välillä, minulta ei puuttunut muuta kuin hammasharja ja aurinkorasva. Hämmästyttävää muuten, että kuinka paljon päiväreppuun voi mahtua tavaraa silloin, kun siellä ei ole ylävuoristomonoja. Eli ne monot päätin sitten matkanjohtajan suositukseen perustuen jättää kotiin tällä kertaa.
Kaikilla ei ollut yhtä onnellinen tilanne varusteiden suhteen, joten Cortinan kaupat tuli kierrettyä moneen kertaan. Altistuin shoppailulle siinä määrin, että jouduin ostamaan hammasharjan ja aurinkorasvan lisäksi fleecen ja untuvatakin. Jostain syystä kaupat olivat pullollaan talvisia varusteita, ja olin havaitsevinani pientä epätoivoa kanssa matkustajieni varusteiden etsimispuuhissa. Koitin itsekin etsiä shortseja, jotka olisivat edistäneet vaellusmukavuutta, mutta en löytänyt… Kyllähän niillä vaellushousuilla kuitenkin pärjäsi, vaikka lämmin oli.
Hommahan meni siis niin, että lähdettiin heti seuraavana päivänä Cortinaan saapumisen jälkeen vuoristoon, ja olimme siellä eri majoissa pari yötä ennen palaamista takaisin Cortinaan. Se tarkoitti myös sitä, että jos ja kun matkalaukut eivät tulleet aamuun mennessä, ilman niiden sisällyksiä piti pärjätä ne pari päivää. Itselläni ei tosiaan ollut juuri muuta ongelmaa kuin että aika lämmin tuli, ja vaihtovaatteet olisivat olleet mukavat. Toisaalta majat olivat aika hyvin varusteltuja, ja pääsi suihkuun ja pyykitkin pestiin. Suorastaan luxusta siis.
Taisi olla sunnuntaipäivä, kun pinkaistiin vaellukselle. Jotenkin olin koko reissun ihan kuutamolla siitä, että minkä nimisessä paikassa oikein ollaan… Paitsi Cinque Torrin tiesin etukäteen ja tunnistin välittömästi. Noh. Täytyy kyllä myöntää, että kyseiset kiven murkulat ovat aika tunnistettavan näköisiä, että ehkä siinä tunnistuksessa ei tarvittu kovin suurta visuaalista erikoistaitoa. Epäilen kuitenkin, että saatan arvailla muiden kohteiden nimiä väärin eli jos jotakuta matkan tarkempi reitti kiinnostaa, voi katsoa tuolta. Joskin meillä ohjelmaan tuli hiukan jotain muutoksia, mutta periaatteessa varmaan noin se meni.
Vaellusjuttujen jälkeen päästiin asiaan. Nimittäin kiipeämään via ferrataa. Minun tarvitsi vuokrata vain via ferrata -setti (systeemi, jossa on kaksi ”lehmänhäntää” ja sulkurengasta), koska omat valjaat ja kypärä olivat tosiaan mukana. En muista, paljonko vuokra oli, mutta halvempi kuitenkin kuin kaikkien varusteiden vuokra. Huomaan nyt, että olen edelleen huono muistiinpanojen tekijä, vaikka koitin kovasti murtaa tätä uskomusta. Sieltä puuttuu kaikki oleellinen tieto. Paitsi se, että majataloista saa muuten crocsit lainaan leirikengiksi, eli niitä ei siis tarvitse olla mukana.
Olisi voinut kuvitella, että kiipeilytaustasta olisi ollut jotain hyötyä via ferratan kiipeämisessä. Mutta luultavasti ei ollut. Koitin lähteä kiipeämään niin kuin kalliokiipeillessä, mutta eihän se niin voinut toimia millään. Kalliokiipeillessä on ehkä vähän toisenlaiset kengät kuin vaelluskengät ja hanskojakaan ei ole. Yleensä ei ole myöskään vaijereita tai tikkaita. Lisäksi kalliokiipeillessä ei kiskota varmistusvermeistä, tai öh, koitetaan ainakin olla kiskomatta niistä… No kunhan pääsin yli tästä ajatuksesta, etten saisi kiskoa vaijerista, niin kiipeily alkoi tuntua huomattavasti helpommalta. Ja kun lopetin yritykset tunkea kenkien kärkiä liian pieniin kivenkoloihin ja ihan vaan kävelin seinämää ylös, niin sitten opin kiipeämään.
Parin päivän kierroksen jälkeen palattiin hotellille Cortinaan, jonne matkalaukutkin lopulta keskiviikkona illan suussa saapuivat. Olin jo tottunut pienempään tavaramäärään, että voi sitä kaaoksen määrää, kun setvi niitä kamppeita siinä sitten… Keskiviikkona Cortinassa oli mahdollisuus lähteä vaativammalle via ferratalle tai pitää lepopäivän. Ja todellakaan en pystynyt mitään lepopäiviä pitämään.
Sää oli muuttumassa kinkkiseksi viikon puolivälissä, mutta onneksi ehdittiin keskiviikkona ennen sadetta kiipeämään yksi lyhyempi, oikein kiva, reitti. Sää ei ollut ainoastaan sateen vuoksi kinkkistä, vaan oli luvattu myös ukkosta. Kukaan ei jostain syystä halunnut olla korkealla vuorella kiinni rautavaijerissa ukkoskuuron sattuessa kohdalle. Paikallisoppaamme Albertokaan ei halunnut sitä, ja viikon viimeinen via ferrata siirtyi torstailta perjantai-aamuksi juuri tästä syystä. Tämä tosin oli loistava esimerkki siitä, kuinka joskus huono onni voi seuraavana päivänä osoittautua todelliseksi hyvän onnen potkuksi. En varmaan tähän päivään mennessä ole upeampia maisemia nähnyt kuin silloin perjantai-aamun auringon noustessa Dolomiittien vuorten takaa.
Viimeiseltä huikealta via ferratalta palattiin takaisin Cortinaan. Reissu oli valitettavasti vain viikon mittainen ja se tarkoitti sitä, että sitten seuraavana päivänä alkoi kotimatka. Vielä kerettiin ennen lennon lähtöä kuitenkin käydä kurkkaamassa, miltä Venetsia näytti.
Kiitos tästä mahtavasta kokemuksesta matkaseuralle Sailalle, Mirvalle, Arjalle, Päiville, Ollille, Hennalle ja Tuulalle, sekä tietysti oppaillemme Tommille ja Albertolle :)
Kiitokset myös Mandala Travelille, joka mahdollisti jälleen tämänkin unelman toteuttamisen :)
Mihin tieni viekään seuraavalla kerralla… Epäilen, että jonnekin melko kuumoittavaan paikkaan, jossa on myrkyllisiä tuhatjalkaisia. Let’s see ;-)
Kuvat: Kaikki omia otoksia, lukuunottamatta yhtä Arjan ottamaa
Artikkelikuva: Tre Cime di Lavaredo (kolme huippua Lavaredossa), ihan itse otin silloin aamutuimaan viimeisen via ferratan lähtötasanteelta ja kerrankin aika hyvä kuva :)
