Wanna be vuorikiipeilijä

Haluatko hidastaa elämää? Lähde Nepaliin. En ole paahtoleipääkään ikinä syönyt niin hitaasti kuin Nepalissa. Puhumattakaan siitä, kuinka hitaasti askeleet seurasivat toisiaan.

Alla taiteellinen näkemykseni koko reitistä, jonka reilun kolmen viikon aikana taivalsimme. Täytyy sanoa, ettei minusta ainakaan taiteilijaa tule… Ja vuorikiipeilykin jäi ”wanna be” -tasolle. Eräs ryhmämme jäsen kirjoitti matkan aikana blogia, joten jos…öh…tuosta taideteoksesta ei ota tolkkua, reitti kiinnostaa ja haluat tietää, tuuleeko huipulla, Oden blogi löytyy tuolta.

Kartta1_opt
Lukla – Tengboche -reitti vaellettiin kolmessa päivässä. Namchessa pidettiin välipäivä, jolloin oli mahdollista käydä teellä Everest view pointilla.
Kartta2_opt
Loppureitti Pangboche – EBC, ja Dingboche – Island Peak. Pangbochessa käytiin siunautumassa laman luona, josta tuli Pangbocheen tulopäivänä pieni keikka ylemmäs. Reissussahan meillä oli samaan aikaan kaksi ryhmää: EBC -trekkiryhmä ja EBC + Island Peak -ryhmä. Palattuamme EBC:ltä Dingbocheen, EBC -trekkiryhmä aloitti paluun Luklaan ja me jatkoimme Island Peakin suuntaan.

Hitauden huipun saavutin Island Peakilla n. 5700 metrin korkeudessa, joten on se joku huippu minunkin tikkilistallani. Sertifikaatissa sanotaan korkeushuipuksi 5800 m, mutta epäilen, että siihen on lisätty jokunen hyvän mielen bonus-metri. Hitaudesta ei siinä mainita mitään, joten se nyt jää mutu-tuntumaksi. Vuoren huipulle olisi ollut vielä matkaa vajaat 500 metriä (Island Peakin korkeus 6189 m). Puoli kilometriä ei kuulosta kovin pitkälle matkalle, mutta siinä kohtaa se tuntui aivan käsittämättömän loputtomalle.

Ajatuskin hidastui. Jälkikäteen melkein huijasin itsenikin uskomaan, että kykenin siellä suhteellisen monimutkaiseen ja järkevään ajatteluun. Sellaiseen ajatteluun, että olisin keskeyttänyt vuorelle nousun välttyäkseni keuhkokuumeelta. Mutta keuhkokuumetta tulin ajatelleeksi vasta myöhemmin perusleirissä, kun ihmettelin, että olipa outoa palella, vaikka teltta oli kuin sauna. Minulla taisi siis olla kuumetta.

Tosiasiassa pähkäilin siellä vuoren rinteellä, että minulta kuluu ehkä viikko aikaa ennen kuin pääsen huipulle, koska olin niin jumalattoman hidas. Jalat eivät totelleet millään. Jokaisen askeleen jälkeen teki mieli istua alas. Siltikin, vaikka huomasin, ettei se edes auta. Mikään ei auttanut. Ei auttanut, vaikka söi energiageelejä, glukoosinappeja, Snickersiä…

P4240498_opt
Vuoret ovat arvaamattomia, eikä kaikille käy hyvin. Perichessä, jonka muuten unohdin piirtää karttaan Dingbochen vierelle, on muistomerkki Everestillä henkensä menettäneille. Pitihän sieltä bongata tutut nimet… Perichessä toimii myös klinikka, joka on keskittynyt vuoristotaudin hoitoon. Pääsimme kuuntelemaan luennon aiheesta.

Toinen asia, jonka hidastunut pääkoppa noteerasi, oli se, että miten eteneminen olikin niin hirveän vaikeaa. Huojuin ja poukkoilin koko ajan niin, että hermot paloivat. Tai siis olisivat palaneet, jos olisin jaksanut hermostua. Muistan hetkiä, jolloin vain tuijotin sitä edessä ollutta kiviröykkiötä. Päässä ei liikkunut mitään, eikä jaloissa. Jäykät ja isot ylävuoristomonotkaan eivät helpottaneet asiaa. Tai kädessä olleet megatumput ja takin sisällä ollut litran vesipullo. Ja olisikohan se silloin ollut Rinchhen, yksi paikallisoppaista, joka naputti sauvalla jotain kiveä, ja laitoin jalan sinne. Jotenkin möngin ylös, ja sitten tuli seuraava röykkiö.

P4260533_opt
Lobuchessa kiipesimme viereiselle harjanteelle, josta oli upeat näkymät jäätikkövirtaan ja Everestin suunnalle. Kaukana alhaalla oikealla oleva jäätikkö on Khumbu Icefall, jota pitkin Everestin kiipeilijät lähtevät pitkälle retkelleen.
P4270564_opt
Tämän lähemmäksi Everestin perusleiriä emme päässeet, mutta oli se vaan upea paikka siltikin. Khumbu Icefall oikealla.
P4270553_opt
Jäätikköä Everestin perusleirin portilla.

Ensimmäisen kerran, kun epätoivoinen hitaus meni yli sietorajan, toikkaroin n. 5400 metrissä. Räkä valui koko ajan ja selän fasettilukko oli napsahtanut lukkoon. Aika ajoin röhin keuhkoja pihalle. Yskäkin oli siis pahentunut. Flunssa oli jatkunut jo yli viikon ja vaikutti sille, ettei se mene ohi ennen kuin palataan alemmas. Ja se närästys. Yleensä minulla ei ole koskaan närästystä, joten korkeushan sen aiheutti. Rinchhen seurasi minua n. metrin päässä, muiden ryhmäläisten otsalamput kajastivat jossain siellä ylempänä.

Ja sitten huusin Tommille, matkanjohtajalle, että nyt mä muuten lähden alas. Syvä hiljaisuus.

Odotin, että Tommi olisi vastannut ”OK” ja minä siihen, että ”Heippa”.

Mutta hitsiäistä. Huomasin, että joku jättää reppua maahan ja lähestyy minua. Enkä ehdi pakoon. Se oli Tommi.

En tiedä, kuinka oli mahdollista, mutta niin siinä kävi, etten saanut lupaa lähteä alas. En keksinyt riittävän hyviä syitä. En tosiaan ollut vielä silloin keksinyt sitä keuhkokuumeselitystä, joka olisi ollut ehkä aika hyvä syy.

P4280565_opt
Aurinko nousee Everestin takaa. Kuva Kala Pattharilta, joka myös jäi huiputtamatta. 5400 metriä riitti siellä. Niillä main taitaa kulkea minun korkeusrajani, koska Island Peakillakin 5400 metrissä alkoi tuntua liian tuskalliselle.
P4290579_opt
Dingbochesta matkalla kohti Chukhungia ja Island Peakia. Siellä se huippu näkyykin.
P4300604_opt
Island Peak 6189 m.

Nousuräpiköinti siis jatkui. Tommi väitti, että otan liian isoja askelia. No ehkä, mutta välillä oli aika vaikea ottaa lyhyitäkään, jos piti kammeta itsensä vyötärön korkeudella olleen kiven päälle.

Onneksi sitten siellä n. 5700 metrissä ryhmätoverini pelasti minut toteamalla, että päästäänköhän me täältä alas, jos me ollaan jo nyt näin poikki. Sehän oli tietysti niinkin, ettei ollut varaa lähettää opasta jokaisen alas haluavan matkaan. Ja sen jälkeen, kun me olisimme lähteneet alas, kukaan muu ei enää voinut lähteä, koska ei ollut enää oppaita mukaan lähetettäväksi. He joutuisivat sitten pysähtymään ja odottamaan huiputtajien paluuta. Ja niinhän pari ryhmäläistä sitten joutuikin tekemään. Kuulin, että olivat odottaneet 4-5 tuntia. Huh.

Minä, ryhmätoverini ja Rinchhen lähdimme kuitenkin rämpimään alas silloin 6-7 tunnin nousun jälkeen. Nousuun olimme lähteneet puolen yön jälkeen, ja kello oli silloin n. 7.00 aamulla. Eikä muuten ollut helppoa tulla alaskaan. Lunta alkoi sataa ja kivet olivat aika petollisen liukkaita. Muutamassa kohdassa lähtikin jalka alta… Onneksi Rinchhen oli valppaana ja piti meidät tolpillaan, ja olimmehan onneksi köysistössäkin. Useamman kuin kerran mietin siinä, että kuinka ihmeessä olen päässyt ylös tästäkin kohtaa… Ja kuinka pääsen alas? Jotkut kalliot olivat kuin via ferratalta, mutta ilman vaijeria.

P4300602_opt
Matkalla Chukhungista Island Peakin perusleiriin.
P4300609_opt
Illalla teltassa ruokaa odottamassa Island Peakin perusleirissä. Ruokahalu oli aivan nollassa, mikään ruoka ei meinannut mennä alas… Tästä 5-6 tunnin päästä oli herätys ja nousu Island Peakille alkoi.

Meni ilmeisesti pari tuntia, kunnes olimme takaisin perusleirissä. Olin niin tööt, että en rekisteröinyt kellonaikaa. Kenkien riisumisen aikana pidin kolme taukoa. Saimme heti teekupit käteen leiriin tultua ja mietin, istuisinko alas vai en. Oli semmoinen fiilis, että mahdanko päästä sieltä ylös, jos käyn istumaan. Mutta jalat olivat niin soosia, että lysähdin istumaan ennen kuin ehdin etsiä edes sopivaa kiveä. Jo siinä istuessani ihmettelin, että miten voin olla näin lopussa, enkä tuntenut palautuvani ollenkaan, vaikka tulimme alemmas. Leiri oli 5100 metrissä, eli suunnilleen samoissa korkeuksissa kuin Everest base campin ”tukikohtamme”, Gorakshep, oli ollut. Siellä minulla oli ihan kohtalainen olo, jopa suhteellisen rankan EBC-trekin jälkeen.

Kun sukelsin telttaan, makasin siellä äksänä ainakin puoli tuntia kaikissa kamppeissa, kunnes tuli vessahätä. Sitkittelin viimeiseen asti, ettei tarvitsisi kömpiä teltasta. Tuntui aivan ylitsepääsemättömälle urakalle yleensäkin vain vaihtaa kylkeä… Ajankulku on hieman hämärän peitossa, mutta pääsin ulos teltasta ja takaisinkin, mutta jossain kohtaa rupesin ihmettelemään, että kuinkas voi viluttaa, vaikka teltassa on ihan saharainen meininki. Ja sitten aivosolut alkoivat toimimaan. Siksihän olen aivan lopussa… Minulla on kuumetta.

Olo parantui varmaan varttitunnissa, kun olin ottanut parasetamolin. Ja mitä en olisi vielä tuntia aikaisemmin millään uskonut, vaelsimme ryhmätoverini kanssa takaisin Chukhungiin vielä samana iltapäivänä. Ehdimme kuulla, että huippujengimme oli päässyt samoihin aikoihin huipulle, kahden aikaan iltapäivällä. Kyllä siinä mietittiin, että huhhuijakkaa. Samanmoinen matka ajallisesti olisi meillä siis ollut vielä edessä kuin mihin pääsimme, ja sitten alastulo… Olimme todellakin onnellisia, että teimme uukkarin tarpeeksi ajoissa. Ja kun sitten seuraavana päivänä selvisi, että huippupoppoo oli ollut takaisin perusleirissä vasta klo 23, niin…

P5010613_opt
Tässä oltiinkin jo palautumassa takaisin elävien kirjoihin ja Chukhungiin perusleiristä. Bongasin vasta takaisin tulomatkalla tuon kyltin, niin pitihän siinä poseerata. Kuva: Auli Aho

Kyllähän sitä on käynyt mielessä, että mitä jos sittenkin olisi jaksanut jatkaa. Edes jäätikön reunalle, tai kuuteen tonniin. Ja kun muuten sopeuduin korkeuteen aika hyvin. Koko reissun aikana ainoastaan yhden kerran oli päänsärkyä, mutta sekin meni samoin tein ohi särkylääkkeellä. Kerran oli karusellimainen fiilis pääkopassa (korkeus voi tuntua siltä kuin olisi humalassa), ja jonkun kerran vähän kiristi otsalohkossa. Oikeastaan pahin oire oli närästys. Se tuli kuitenkin vasta siellä 5200 metrin yläpuolella. EBC-trekin jälkeen Gorakshepissa olin aika tuskissa sen kanssa, ja IP:llä se alkoi myös vaivata aika ikävästi. Kylläpä nyt olen onnellinen, ettei kyseinen vaiva ole riesana muuten.

Mutta olisinko kuitenkin jaksanut huipulle? Siellä vuorikivikossa asia oli aivan selvä, että en. Ikinä en ole ollut niin poikki kuin silloin. Ja oli se nyt kuitenkin kiva tulla omin jaloin sieltä pois, vaikka olisi helikopterikin tietysti ollut kokemus…

Entä harmittaako se, että huippu jäi valloittamatta? Mietin jo Nepalissa, että harmittaako. Ei. Se harmittaa, että ei vieläkään päässyt ”oikeisiin” kiipeilypuuhiin ja jääraudoilla kävelynkin ainut kokemus on edelleen Pikkukosken hiekkarannalta. Mutta täytynee ensi kerraksi löytää joku ainakin pari kilsaa matalampi paikka, että jos sitten lykästäisi. Eli en aio yrittää Island Peakille enää kolmatta kertaa. Ja kohta alkaisi sitä paitsi tarvitsemaan sponsoria, jos vielä uudestaan sinne lähtisi.

Nyt on kuitenkin niin hyvä olla taas kotona. Suihku, vessa, salaatti, sänky, hedelmät, puhdas vesi ilman jodin makua, hiljaisuus ja vihreä paratiisi, joka tuonne ulos on ilmestynyt. Ihania asioita.

Ja muuten! Viime tärähdysreissusta on yksi ryhmämme jäsen, Joni, tehnyt videoblogin. Sinne pääsee tästä.

———————————————–

Kuvat: Melkees kaikki omaa tuotantoa, paitsi tuo yksi Aulin ottama.