Lopultakin matkaan…

Tarinani epäonnisesta, mutta onnellisesta Nepalin kiertomatkasta jatkuu! Tämän tarinapätkän piti itse asiassa olla se ensimmäinen juttu, mutta koska tuli yllättävä esittelyn tarve ja sitten kaikenlaista, niin tämä onkin sitten vasta kolmas. Tässä tarinassa lähdetään lennolle, pitäkää kiinni!

Sitten mentiin: Lauantaina 18.4.2015 koitti vihdoin päivä, jolloin istuin lentokoneessa ja olin ihan oikeasti Mandala Travelin ryhmän mukana menossa kohti Nepalia, Himalajaa ja Island Peakia. Island Peakille asti emme tosiaan koskaan päässeet, mutta reissu osoittautui silti varsin omalaatuiseksi. Tapahtumista mieleenpainuvin saattoi hyvinkin olla maanjäristys, joka Nepalissa ravisteli muusiksi monta taloa.

Siinä koneessa kun istuskelin, olin kuitenkin vielä vakuuttunut, että vuorta ollaan menossa valloittamaan.  Tunne koneessa oli samaan aikaan helpottunut ja kuumottava. Helpottunut, ettei tarvinnut enää valmistautua. Hmm. Tai siis ainakaan yrittää valmistautua. Siinä sitä oltiin menossa ja millekään ei vaan enää voinut (yrittää) tehdä mitään. Ja sitten se kuumottava tunne. Koska oli ihan hirveästi liikaa vaatteita päällä. Ilmeisesti olin ajatellut astelevani koneesta suoraan huipulle.

Huomasin muuten heti alkuvaiheessa sen, että kuinka onkaan kätevää, että mukana matkassa on matkanjohtaja. Sehän selvittää kaikki ongelmatilanteet ja ohjaa oikeaan suuntaan, jos yrittää mennä väärään. Heti Helsinki-Vantaan turvatarkastuksen jälkeen olisin lähtenyt väärille teille, jollei matkanjohtajamme olisi ystävällisesti ohjannut, että ”muuten sitten tuohon suuntaan”. Yritin eksyttää itseni terminaalissa pari kertaa vielä sen jälkeenkin, kun olin epäonnekseni harhautunut pois matkanjohtajan vaikutuspiiristä. Matkanjohtaja on senkin puoleen hirveen kätevää, että voi vaan nukkua Delhin lentokentän lattialla ja kaikki hoituu siinä nukkuessa ihan itsekseen. Tavarat menee oikeisiin koneisiin ja semmoista. Tai sitten vääriin koneisiin, mutta sille ei ehkä matkanjohtajakaan voinut mitään. ”Tavarat väärässä koneessa” oli yhden ryhmäläisemme kohtalona, mutta matkanjohtaja vei hänet sitten shoppailemaan, ja uudet kamppeet sai hänkin. Kannattaa muuten ottaa käsimatkatavaroihin alushousuja, koska niitä ei löytynyt Kathmandusta…

Matkanjohtajamme ansaitulla lepotauolla lentokenttäbussissa. Kuva: Minä

Ihan itsekseen hoitui muuten myös selän jumittuminen siinä lentokentän lattialla, minkä vuoksi on hyvä olla särkylääkkeitä mukana. Buranaa ensin ja parasetamolia vuorilla. Koska liike on lääke, niin jumitus lähti sitten siellä taapertaessa pois. Liikkeellä lähti pois selän jumituksen lisäksi myös polvikipu ja akillesjännekipu. Oikeaan jalkaani oli lähtiessä pyöritelty rullan verran teippiä (no ehkä vähän liioittelen…), mutta pystyin luopumaan kaikista teipeistä heti vaelluksen alussa. Ystäväni lääkevarastosta lainattu Voltaren saattoi myös auttaa polviongelmassa. Semmoista Voltarenia voisinkin ottaa mukaan seuraavalla kerralla, jos ystäväni lääkevarasto ei ole mukana.

IMG_4159_opt
Delhin lentokentän lattialla nukkuminen piristää kovasti… Tässä olemme ystäväni kanssa Kathmandun kentällä odottelemassa Luklan lennolle pääsyä. Kuva: Tommi Laitervo / Mandala Travel

Matkanjohtaja on tosi kiva olla mukana senkin vuoksi, että minulle ja minun kanssani keskusteleville sattuu melko usein väärinymmärryksiä puolin ja toisin, kun vierailla kielillä pitää selviytyä. Tai no joskus niitä väärinymmärryksiä on sattunut myös tutuilla kielillä. Luklan kentällä oli kuitenkin vieraita kieliä, ja jouduttiin tenttiin, jossa kyseltiin laukun sisältöä. Ohjeena tapahtumaan oli tietenkin, että mitäänhän siellä laukussa ei ole. Siis ainakaan atomipommeja, tupakkaa jne. En saanut virkailijan puheesta yhtään mitään selvää, johtuikohan sitten metelistä vai mistä. Vastasin sitten kuuliaisena kaikkiin kysymyksiin kieltävästi: ”No”, ”No”, ”No” jne. Ihmettelin sitten, miksi sillä virkailijalla oli niin hauskaa siinä… Ryhmätoverini vinkkasi, että se muuten kysyi sun maata, ”country”. Se minulla nyt vielä kuitenkin oli, vaikka ei laukussa kylläkään.

Muutkin oppaat olivat tosi tarpeellisia matkanjohtajan lisäksi. Minulle kerrottiin ennen lähtöä, että Nepalissa ei sitten voi millään eksyä polulta. Totta, ei voikaan. Ainakin, jos perässä seuraa semmoinen ihana paikallisopas, joka huutaa ajoissa ”No! It’s a sherpa shortcut!” Kerran pääsimme ystäväni kanssa paikallisoppaan ohjauksessa oikaisemaan pienen pätkän ”sherpa shortcut:a”, ja melko jyrkkä oli se. Hyvä oli, ettei enempää niitä joutunut menemään.

Uskollinen paikallisoppaamme Indra seurasi meitä tarkkaan, ettemme eksy. Hyvä juttu :) Kuva: Tommi Laitervo / Mandala Travel

Palatakseni taas aiheeseen istuin siis siellä koneessa menossa maailmalle, helpottuneena ja kuumottuneena. En osannut edes odottaa mitään. Siis muuta kuin ensimmäiselle etapille, Istanbulin lentokentälle saapumista. Tuleva vaelluspoppoo vaikutti mukavalta ja lainajääraudatkin sain survottua kentällä laukkuun. Ihmeellisen tuurin avulla  ostamani käytetyt ylävuoristokengät olivat käsimatkatavararepussa (hei, mullakin on siis muuten joskus tuuria, ja vieläpä hyvää sellaista!!!), koska olin varautunut mahdollisiin eri osoitteisiin lentämiseen ja en halunnut niiden lentävän eri osoitteeseen itseni kanssa. Enpä muuten osannut odottaa sitäkään, että jossain vaiheessa matkaa todella halusin kyseisten monojen lentävän eri osoitteeseen ja että alkaisin suunnitella niiden lentoa varten kuurakettia… Ai kappas muuten. Se siitä hyvästä tuurista. Hah!

Luklan lentokoneessa. Ongelmallista tällä lennolla olivat painorajat: 10 kg ruumaan, 5 kg käsimatkatavaraan (ja 15 kg päälle puettuna, kannattaa olla isot taskut). Ja noh, Luklan lentokenttä on kuulemma myös maailman vaarallisimpia… Siihen aiheeseen en syventynyt sen enempää… Kuva: Tommi Laitervo / Mandala Travel

No johan tätä kertomusta taas piisaa. Nukahtamisvaaran välttämiseksi lopetan tällä erää tähän. Seuraavassa tarinassa päästään ehkä jopa pois lentokoneesta. Odottakaapa vaan ;-)